Olen miettinyt tämän koko lähes vuoden (huomenna vuosipäivä!!) kestäneen yksinyrittäjän urani ajan, miten yksinäistä puurtamista tämä yrittäminen onkaan. Ja miten paljon apua työyhteisöstä on monessakin suhteessa. Kun on muitakin ihmisiä samassa tilassa, tulee ensinnäkin pidettyä kahvi- ja lounastauot ajallaan. Yksin tehdessä usein uppoutuu niin syvälle siihen mitä on tekemässä, että lounas jää väliin, ja se iltapäivätaukokin helposti.
Taukojen aikana voi jutella ihan muista asioista, antaa aivoille pienen levähdyksen, ja sen jälkeen ajatuskin luistaa taas ihan eri tavalla, ja ongelmat saattavat lähteä ratkeamaan paremmin. Ja jos joku asia oikein askarruttaa mieltä, voi myös keskustella siitä työkavereiden kanssa, ja heillä voi olla asioihin uudenlaisia näkökulmia, joita itse et ole tullut ajatelleeksi ollenkaa. Samoin myös omista ajatuksistasi voi olla toisille hyötyä. Jos käyt yksin kahvitauolla, saatat edelleen miettiä sitä samaa työasiaa jonka parissa olet pähkinyt koko päivän, kierrät ajatustesi kanssa kehää, koska aivot eivät saa hetken lepotaukoa. Tai, jätät sen tauon pitämättä, ja marssit kahvikuppisi kanssa työn ääreen, olemaan mahdollisimman tehokas.
Mutta, kun se tehokkuus ei aina olekaan sitä, että tehdään tehdään tehdään mahdollisimman paljon töitä mahdollisimman pitkään. Tehokkuus saattaisi jopa lisääntyä paradoksaalisesti, jos hidastaisi vähän tahtia, antaisi niiden ajatusten harhailla välillä jossain ihan muissa asioissa. Tämä on minunlaiselleni pakkomielteisellä tehokkuusajatuksella varustetulle yksinyrittäjälle hyvin vaikeaa. Sitä pitäisi ihan opettelemalla opetella tekemään, ja vaikka tietää että tauko voisi auttaa, on silti vaikeaa toimia niin. Omia aivojaan on hankala komentaa ja kouluttaa. Tässä kohtaa siis se perinteinen työyhteisö tekee tämän työn puolivahingossa. Kahvitunnille mennään, koska muutkin menevät. Ihminen on sosiaalinen olento. Halutaan kuulla, mistä siellä kahvipöydässä tänään puhutaan. Joku kertoo vitsin tai hauskan jutun, nauretaan vedet silmissä. Nauru rentouttaa, pistää kehon tuottamaan endorfiineja, kohentaa mielialaa, lisää positiivista energiaa. Työ luistaa ja ajatus soljuu eteenpäin ihan eri tavalla pienen hirnumissession jälkeen. Ja se sosiaalisuus ja yhteisöllisyys - tunnet olevasi osa jotain kokonaisuutta, kuuluvasi joukkoon.
Yrittäjänä tietysti kuulun yrittäjien joukkoon, mutta se joukko on hyvin hajanainen. Ne muut yksinyrittäjät ovat myös "siellä jossain", omissa toimistoissaan ja työhuoneissaan, en ole tietoinen heidän olemassaolostaan, ei ole verkostoja, heitä ei ole sosiaalisessa mediassakaan. Ja vaikka olisikin, ei se silti korvaa päivittäistä kanssakäymistä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Eikö olisi hienoa, jos pystyisi kasaamaan ympärilleen työyhteisön, vaikkapa ihan täysin eri alojen yrittäjistä, jotka eivät olisi millään muotoa toistensa kilpailijoita, vaan päin vastoin, voisivat antaa erilaisia näkökulmia toisilleen, hyvin erilaisista lähtökohdista!
Törmäsin vuosi sitten Oma Yritys -messuilla
toimistonomadi -käsitteeseen, kun kuuntelin Janne Saarikon luentoa ensimmäisyyksistä. Olin jo ehtinyt unohtaa koko asian, kun eilen löysin
Saarikon blogin, ja luin aiheesta lisää. Tämähän on erinomainen idea, suorastaan nerokas! Minä voisin ottaa tuollaisen nomadin tänne kotitoimistooni. Vaan ei nämä "kotitoimisto-olosuhteet" taitaisi ihan kelvata arvonsa tuntevalle nomadille. Yrittäjien yhteistoimistotila tai -työtila olisi aika metka juttu.
Työyhteisö haussa! Halukkaat ilmoittautukaa. Alalla ei väliä, kunhan olet sosiaalinen.