torstai 5. toukokuuta 2011

Viherkärpäsen purema

Olen innostunut tänä keväänä taimikasvatuksesta vähän aiempia vuosia laajemmin. Kuvat puhunevat puolestaan.
Pikkutaimia laatikkotolkulla
Ja vähän lisääkin
Onhan noita
Etualalla kurkuntaimia
Tässä kasvaa ja vahvistuu persiljat
Samettikukka on kiitollinen kasvatettava - näin pienessä taimessa jo kukkanuppu!
Purjot ruukutettiin jo heti alkuun isoihin ruukkuihin
Kirsikkatomaatti
Nukenkauluksen taimia
Päivänkakkaraa
Etualalla maissia ja kesäkurpitsaa
Murattia on myös paljon!
Enkelipasuunan kukkanuppu on iso jo nyt.

Kuidut tuli!!!!

Tänään taisi olla miun jouluaatto! Kotiin tullessani oli muovipussi odottamassa postilaatikossa. Ja sieltä löytyivät pitkän matkan reissanneet Runaround Sue, Rustic Rosie ja Cheeky Cherry :) Lupasin antaa tytöille hyvän kodin ja hellää hoitoa.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Kehruuvouhotusta

Olen löytänyt uuden rakkauden. Kehrääminen! Kaikki alkoi vuosi sitten kesällä, kun ostin värttinän... And the rest is history.
Ostamani seitsemän euron värttinä lojui käyttämättömänä hyllyssä yli puoli vuotta, hankkimieni merinovillan ja parin muun kuitupussin seurana. Kunnes sain pienen käyttöopastuksen, ja uskalsin alkaa kokeilemaan. Kuidun työstäminen on koukuttavaa, terapeuttista, rauhoittavaa, uudenlaista. Mutta värttinällä kehrätessä tulee hartiat kipeäksi. Homma unohtui parin kokeilun jälkeen pitkäksi aikaa. Värttinällä kehrääminen on myös hirvittävän hidasta.

Kunnes... Minä kävin neuleretriitissä, ja se - kaikesta näkemästäni päätellen - on tapahtuma, jossa leviää melkoisella vauhdilla virus joka saa kantajansa pakonomaisesti hankkimaan rukin ja haalimaan itselleen erilaisia kuituja kehräämistä varten. Tämä oli neljäs neuleretriitti, ja rukkeja oli paikan päällä 27! Pääsin siis kokeilemaan kehräämistä useammalla erilaisella rukilla, ja paluuta ei ollut.

Seuraavalla viikolla hankin itselleni oman rukin, ja siitä lähtien olen ollut täysin addiktoitunut kuidun venyttämiseen ja rukin polkemiseen. Ei sitä voi tajuta ennen kuin pääsee kokeilemaan. Minä vertaisin sitä kokemuksena meditointiin, polkemisessa on tietty tasainen rytmi, kuitua venytetään ja sen annetaan liukua sormien välistä tietyllä tavalla, välillä pidetään kiinni, välillä päästetään kelautumaan rullalle. Rukilla kehräämisessä on värttinään nähden se ero, että juuri sitä ihanaa, terapeuttista ja koukuttavaa kuidun venyttämistä saa tehdä keskeytyksettä koko ajan. Värttinällä joutuu aina keskeyttämään homman kun on saanut vajaan metrin verran lankaa aikaiseksi - kelatakseen sen värttinän varren ympärille. Ja tietysti rukilla kehrääminen on huisin paljon nopeampaa. Eikä siinä jännity hartiat - minä ainakin kehräilen sohvalla istuen hyvin rentoutuneessa asennossa. Se on todella ZEN.

Laitan kuvia rukista, kehräämästäni langasta, ja jatkossa varmastikin myös värjäämistäni kuiduista - tuli tilattua Englannista jokunen topsi kaikenlaisia kuituja ihan värjäystä varten. Tällä kertaa aion valloittaa uuden tekniikan, proteiinikuitujen happovärjäyksen. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.

Käsinkehrätty ja huiviksi
neulottu lanka!
Kehrättyä maitokuitua rukin
rullalla.
Maitokuitu kerrattuna
villasäikeen kanssa langaksi

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Linnemon ensimmäinen syntymäpäivä!

Yrityksen eteenpäin vieminen on nyt ykkösprioriteettini, eikä vähiten sen takia, että olen perustanut toiminimen jo vuosi sitten, enkä ole vielä ehtinyt niin pitkälle, että olisin lähtenyt aktiivisesti etsimään jälleenmyyjiä tuotteilleni. Tuotteiden luominen ja kehittely on hidasta ja aikaavievää puuhaa.

Vuoden päivät ollaan siis tehty kamalasti töitä ilman palkkaa :-) Mielenkiintoista ja mukavaa tämä kyllä on, ja täytyy edelleen väittää, että teen juuri sitä, mitä haluan ja mistä nautin.

Kohottakaamme siis malja Linnemon 1-vuotissynttäreiden kunniaksi. SKOOL!

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Siksaksis arpoo etanan


Olen nyt hitaasti syttymässä tähän blogimaailmaan, ja osallistuin juuri ensimmäiseen blogiarvontaani! Hip hip hurraa!! Eli Siksaksis arpoo aivan ihanan virkatun mittanauhaetanan, käykääs osallistumassa arvontaan!

Työyhteisö haussa!

Olen miettinyt tämän koko lähes vuoden (huomenna vuosipäivä!!) kestäneen yksinyrittäjän urani ajan, miten yksinäistä puurtamista tämä yrittäminen onkaan. Ja miten paljon apua työyhteisöstä on monessakin suhteessa. Kun on muitakin ihmisiä samassa tilassa, tulee ensinnäkin pidettyä kahvi- ja lounastauot ajallaan. Yksin tehdessä usein uppoutuu niin syvälle siihen mitä on tekemässä, että lounas jää väliin, ja se iltapäivätaukokin helposti.

Taukojen aikana voi jutella ihan muista asioista, antaa aivoille pienen levähdyksen, ja sen jälkeen ajatuskin luistaa taas ihan eri tavalla, ja ongelmat saattavat lähteä ratkeamaan paremmin. Ja jos joku asia oikein askarruttaa mieltä, voi myös keskustella siitä työkavereiden kanssa, ja heillä voi olla asioihin uudenlaisia näkökulmia, joita itse et ole tullut ajatelleeksi ollenkaa. Samoin myös omista ajatuksistasi voi olla toisille hyötyä. Jos käyt yksin kahvitauolla, saatat edelleen miettiä sitä samaa työasiaa jonka parissa olet pähkinyt koko päivän, kierrät ajatustesi kanssa kehää, koska aivot eivät saa hetken lepotaukoa. Tai, jätät sen tauon pitämättä, ja marssit kahvikuppisi kanssa työn ääreen, olemaan mahdollisimman tehokas.

Mutta, kun se tehokkuus ei aina olekaan sitä, että tehdään tehdään tehdään mahdollisimman paljon töitä mahdollisimman pitkään. Tehokkuus saattaisi jopa lisääntyä paradoksaalisesti, jos hidastaisi vähän tahtia, antaisi niiden ajatusten harhailla välillä jossain ihan muissa asioissa. Tämä on minunlaiselleni pakkomielteisellä tehokkuusajatuksella varustetulle yksinyrittäjälle hyvin vaikeaa. Sitä pitäisi ihan opettelemalla opetella tekemään, ja vaikka tietää että tauko voisi auttaa, on silti vaikeaa toimia niin. Omia aivojaan on hankala komentaa ja kouluttaa. Tässä kohtaa siis se perinteinen työyhteisö tekee tämän työn puolivahingossa. Kahvitunnille mennään, koska muutkin menevät. Ihminen on sosiaalinen olento. Halutaan kuulla, mistä siellä kahvipöydässä tänään puhutaan. Joku kertoo vitsin tai hauskan jutun, nauretaan vedet silmissä. Nauru rentouttaa, pistää kehon tuottamaan endorfiineja, kohentaa mielialaa, lisää positiivista energiaa. Työ luistaa ja ajatus soljuu eteenpäin ihan eri tavalla pienen hirnumissession jälkeen. Ja se sosiaalisuus ja yhteisöllisyys - tunnet olevasi osa jotain kokonaisuutta, kuuluvasi joukkoon.

Yrittäjänä tietysti kuulun yrittäjien joukkoon, mutta se joukko on hyvin hajanainen. Ne muut yksinyrittäjät ovat myös "siellä jossain", omissa toimistoissaan ja työhuoneissaan, en ole tietoinen heidän olemassaolostaan, ei ole verkostoja, heitä ei ole sosiaalisessa mediassakaan. Ja vaikka olisikin, ei se silti korvaa päivittäistä kanssakäymistä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Eikö olisi hienoa, jos pystyisi kasaamaan ympärilleen työyhteisön, vaikkapa ihan täysin eri alojen yrittäjistä, jotka eivät olisi millään muotoa toistensa kilpailijoita, vaan päin vastoin, voisivat antaa erilaisia näkökulmia toisilleen, hyvin erilaisista lähtökohdista!

Törmäsin vuosi sitten Oma Yritys -messuilla toimistonomadi -käsitteeseen, kun kuuntelin Janne Saarikon luentoa ensimmäisyyksistä. Olin jo ehtinyt unohtaa koko asian, kun eilen löysin Saarikon blogin, ja luin aiheesta lisää. Tämähän on erinomainen idea, suorastaan nerokas! Minä voisin ottaa tuollaisen nomadin tänne kotitoimistooni. Vaan ei nämä "kotitoimisto-olosuhteet" taitaisi ihan kelvata arvonsa tuntevalle nomadille. Yrittäjien yhteistoimistotila tai -työtila olisi aika metka juttu.

Työyhteisö haussa! Halukkaat ilmoittautukaa. Alalla ei väliä, kunhan olet sosiaalinen.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Uusia mekkoja on syntynyt!


Postailin juuri uusimmista luomuksistani kuvia Linnemon facebook-sivulle. Laiskuuttani linkkaan sen facebook-albumin suoraan tähän, ja laittelen sitten tänne kuvia, kun saan ihan oikean valokuvaajan ottamaan niitä. Nämä kuvat on räpsitty iltamyöhäsellä oman kodin sekaisessa keittiönnurkassa. Mutta pääasia että on jotain kuvia tuotteista.

Laitan nyt muutaman kuvan tähänkin, kyllä tämä sivu on värikkäämpi kun on kuviakin mukana :)
Tässä (yllä) mallitytön omaa kokoa, 100cm, pellavainen kukkilintumekko helmiäishohtoisella heppapainatuksella. Pellavamekon alla puuvillainen alusmekko, myös 100cm, samaa kukkilintu-tuoteperhettä. Kaikki pellavamekot ovat uniikkikappaleita, jokaiseen on valittu omanlaisensa kierrätysnapit, jotka sopivat hauskasti mekon kankaan, koristenauhan ja printin väreihin.

Yllä olevassa kuvassa Viljalla (3v. noin 92cm) on päällään 80-senttinen kukkilintumekko, joka toimii vielä aivan hyvin vielä tunikana, ja mahtuu päälle jopa avaamatta nappia niskasta.